Tuunaa, pimppaa, modaa ja hämää itseäsi

Pimp my stuff! Nyt tuunataan! Et voi olla IN, jos et modifioi itsellesi kaikkea kivaa kaikesta vanhasta. Trendikuluttaja korjailee ja koristelee innolla. Pääasia on tehdä jotain, mitä kellään muulla ei täsmälleen samanlaisena ole.

Tuo suuntaus on vallannut katumuodin kaikkialla maailmassa. Sekä vaatteet että korut ovat muodikkaita vain jos pohjana on jotain vanhaa, jota on hieman muokattu. Leikataan tuolta, lisätään tuonne, ommellaan vähän ja lopuksi maalataan, piirretään ja painetaan kivoja kuvioita pintaan.

Katumuoti ei kuitenkaan ole ainoa tämän käsityöläistrendin vaivaama ala. Samaa tehdään sisustuksessa. Ja nyt kaupunkiliikkumisessa kun hipsterit intoilevat fikseistä ja sinkuloista. Fiksit ovat vanhoista harjoituskilpapyöristä äärimmilleen karsittuja superkevyitä ja yksinkertaisia polkupyöriä, joissa on kiinteä välitys. Eli jos poljet taaksepäin, niin pyörä liikkuu taaksepäin. Ja jos vauhdissa lopetat polkemisen, niin rengaskin lopettaa välittömästi pyörimisen. Sinkulat eli single speedit ovat samoja vaihteettomiksi karsittuja pyöriä vapaalla välityksellä. Eli niissä voi sentään lopettaa polkemisen vauhdissa ilman välitöntä lukkojarrutusta.

Olen kuullut monien perustelevan näitä trendiharrastuksia kuluttamisen vähentämisellä ja siten ilmastomuutoksen ehkäisemisellä. Kaunis ajatus, mutta tässä lyhyt kritiikki.

Kaikki tuunaus ja modaus perustuu vanhan tavaran ostamiseen tai muuhun hankkimiseen. Ostat tai etsit jotain, mikä ei itsellesi sellaisenaan sovi. Sitten korjailet ja koristelet sen itsellesi sopivaksi ja haluamasi näköiseksi.

Tässä ongelma numero 1: Käytetyn tavaran kauppa vähentää kulutusta todella vähän. Kuten ennekin olen kirjoittanut, niin melkein jokaista käytettyä tavaraa kohti joku ostaa uutta tavaraa. Monelle puolivastuulliselle kuluttajalle uuden tavaran ostamisen perusteluna toimii juuri se, että vanha meni kierrätykseen. Vien vanhan UFF:ille tai Kierrätyskeskukseen ja vasta sitten haen Stockmannilta tai fillarikaupasta uuden. Niin se vaan menee.

Tehokkaat käytetyn tavaran markkinat madaltavat kynnystä luopua jostain omasta tavarasta. Kaikki mikä on omasta mielestä vanhentunut epämuodikkaaksi tai muuten sopimattomaksi voidaan helposti pistää eteenpäin. Omasta tavarasta luopuminen ei ole ollut näin helppoa koskaan aikaisemmin. Niin tehokkaasti lajittelu, kierrätyskeskukset ja UFF:it toimivat. Sen seurauksena kynnys luopumiseen on nyt yleisesti ennätysalhaalla. Luopumispäätökseen riittää ettei tuote ole muodikkaan näköinen eikä ulkoasultaan sovi enää omaan ‘imagoon’.

Tuunaaja ja modaaja siis ylläpitää välillisesti muille äärimilleen helpotettua mahdollisuutta luopua omistamastaan tavarasta. Eikä tuunaajan oma toimintakaan paljoa järkevämpää ole kuin sen, joka tavarasta aikaisemmin luopui kestämättömillä perusteluilla. Tuunaajaa muokkaa yleensä jollain tavalla täysin käyttökelpoista tavaraa vain saadakseen siitä trendikkään. Trendikkyys on koko homman juoni. Ja koko trenditeollisuus elää ajatuksella uudesta innostumisesta. Ihan uusi juttu! Innostuin! Taas uusi juttu! Taas innostuin! Uudesta innostumisen arvomaailma on tuunausbuumin ongelma nro 2.

Ja on nykytouhulla kolmaskin ongelma. Mikään tuote ei kestä loputonta tuunausta ja muokkausta. Varsinkin vaatepuolella tuunaaminen on lähes kertaluonteista. Jos leikkelee, ompelee ja koristelee jotain käyttökelpoista vaatetta niin samalla tekee itsestään kyseisen vaatteen viimeisen käyttäjän. Voimakkaasti muokattu vaate ei kelpaa hylättynä enää UFFinkaan hyllylle eikä se jatka elämäänsä kierrätyskesuksesta. Jos vanha vaate olisi käytetty muokkaamattomana, niin sille olisi helposti voitu löytää vielä uusia käyttäjiä sittenkin kun se itselle tulee oikeasti sopimattomaksi.

Kuluttaminen ei siirry kestävälle polulle niin kauan kun uudesta innostuminen millään tavalla hallitsee kuluttamista. Uudesta innostuminen olisi pakko korvata vanhaan sitoutumisella. Vain vanhaan sitoutumalla turhan kuluttamisen määrää voidaan pienentää. Kaikki mikä edes välillisesti rakentaa uudesta innotumisen ilmapiiriä, vähentää vanhaan sitoutumisen hyväkyntää ja lisää kulutusta.

Miksi siis rakennat fiksin tai sinkultan polkupyörästä, joka toimii ilman muokkaustakin? Aja sillä sellaisena 12-vaihteisena harjoituskilpapyöränä kuin se oli silloin kun se hylättiin ja sinä löysit sen. Tai miksi edes hankit sen? Aja mielummin sillä 5 vuotta vanhalla katumaastopyörällä, hybridipyörällä tai mummopyörällä. Ei se haittaa vaikka ne eivät olekaan muotia juuri nyt.

Ja miksi kavennat kirpputorilta löytynyttä paitaa? Kyllä se lämmittää hieman leveämpänäkin ja oikeasti on ihan sinun kokoasikin. Äläkä turhaan paina printtiä paidan rintaan ja lisää siihen ommeltavia koristemerkkejä. Kyllä se paita ilman niitä oli aivan käyttökelpoinen.

Jotain pitäisi tehdä, että oppisimme aidosti arvostamaan niitä, jotka eivät välitä trendeistä ja muodeista tai edes tyyleistä. Sekin on arvo ja valinta, että pukeutuu käytännöllisesti ja ehjiin vaatteisiin vaikka ne edustaisivat juuri sitä pahiten vanhentunutta 3-5 vuoden takaista muotia. Itse asiassa se on oikein hyvä arvo ja valinta.

Aasian palvelu- ja viihdeteollisuus (Tavarat vs. Energia -ottelun jatkoaika)

Aikaisemmin olen pohtinut suoran energiankulutuksen (sähkö, lämmitys, polttoaine) ja tavaroiden ostamisen suhdetta co2-päästöissä ja ilmastonmuutoksessa. Silloin yritin päätellä tavaroiden ostamisen merkitystä yksittäisten tavaroiden kautta. Uusien tavaroiden ostamisen ja tuottamisen kokonaismerkitystä lähestyin siis alhaalta ylöspäin, yksittäisistä tavaroita koko tavarantuotantoteollisuuteen. Lopputulos oli se, että uusien tavaroiden ostaminen on ilmastonmuutoksen kannalta haitallisempaa kuin suora energiankulutus ja ostamisen minimoiminen olisi tehokkain keino ehkäistä ilmastonmuutosta.

Tämän jälkeen olen säännölliseti miettinyt samaa asiaa. Laskelmia olen tehnyt toista kautta ylhäältä makrotason isoista luvuista alaspäin lähtemällä. Olen yrittänyt selvittää teollisuuden energiankulutuksen osuutta eri maiden kokonaiskulutuksista, ja tuotantointensiivisten Aasian maiden osuutta koko maailman kokonaiskulutuksesta jne…

Eri tavoilla laskemalla olen aina päässyt sellaiseen lopputulokseen, että maailman energiankulutuksesta noin puolet syntyisi uusien tavaroiden valmistamisesta ja kuljettamisesta ostajille. Jollain varovaisilla laskemilla tavaroiden ostamisesta aiheutuva osuus on vain noin 1/3, toisessa ääripäässä pääsee helposti jopa 60% osuuteen.

Joka tapauksessa on aika kiistatonta, että uusien tavaroiden tuottaminen ja siis ostaminen ovat eniten kasvihuonepäästöjä aiheuttavia asioita. Lopettamalla uusien tavaroiden ostamisen säästää niin paljon, ettei välttämättä tarvitse heti vaivautua pohtimaan oman yksityistalouden sähkönkulutusta ja lämmitystä.

Laajamittainen tavaroiden ostamisen lopettaminen olisi kuitenkin vaarallista. Karu tosiasia on, että koko yhteiskuntajärjestelmämme romahtaisi haitallisella tavalla, jos yllättäen tulisi megatrendiksi uusien tavaroiden ostamisen minimoiminen ja lopettaminen. Tähän on kuitenkin olemassa ratkaisu. Samaa tahtia kun tavaroiden ostamista vähennetään, tulisi palvelujen kuluttamista ja ostamista lisätä. Tämä mahdollistaa talouden ja jopa talouskasvun säilymisen vähäisemmästä tavarahysteriasta huolimatta.

Palveluissa tullaan kuitenkin siihen ongelmaan, että ne ovat usein paikallisia. Tavaroiden ostamisen lopettaminen ja korvaaminen palveluilla siirtäisi siis rahaa Aasiasta tänne kotiin. Ja täällä ei suoraan sanottuna lisää rahaa ja varallisuutta tarvita. Lisäksi tämä olisi erittäin haitallista Kiinan, Intian ja muiden länsimaisen tavaranostamisen varassa olevien talouksien kannalta. Olemme luoneet Aasian talouksista niin isot hirviöt ettei niitä voi enää noin vain hylätä.

Ratkaisu onkin tavaroiden ostamisen vähentämisen yhteydessä pyrkiä lisäämään erityisesti aasialaisten palvelualojen tukemista. Tavaroiden ostamisen lopettamisen yhteydessä säästyneistä rahoista vaikkapa 60% palveluihin täällä kotona, ja 40% palveluihin joiden ostamisesta hyödytään Aasiassa tai muualla kehittyvissä talouksissa.

Parasta olisi tukea vaikkapa Aasian aineetonta viihdeteollisuutta. Pitäisi etsiä iTuneseista aasialaisia äänilevyjä ja elokuvia ja ostaa niitä mahdollisimman paljon. Aasialaisen musiikin ja elokuvien ostaminen ei vain ole kovin helppoa. Kulttuurierot ja muut tekijät aiheuttavat sen, että tietoa noista on jopa Internet-aikakaudella vaikea saada. Tässä tarvittaisiin apua.

Aasialaisen musiikin ja elokuvien ostaminen veisi rahaa Aasiaan ja ylläpitäsi alueentalouksia. Lisäksi sillä voisi olla toinen vaikutus. Jos esim. viihdeteollisuus ja muut palvelualat kasvaisivat Aasiassa nopeasti, niin ne alkaisivat kilpailla työvoimasta perinteisen teollisuustuotannon kanssa. Uskon, että moni valitsisi mielummin työuran musiikki- tai elokuvayhtiöiden palveluksessa kuin savuttavassa tehtaassa. Tämä voisi nostaa teollisuustuotannon palkkoja, joka voisi välillisesti nostaa hintoja ja edelleen edesauttaa tavaranostamisen vähentämistä. Aasialaista musiikkia ja elokuvia ostamalla voidaan siis yrittää saada aikaiseksi itse itseään ruokkiva systeemi, joka melko nopeastikin vähentää tavaratuotantoa.

Nyt vain etsimään linkkejä aasialaiseen kiinnostavaan populaarikulttuuriin. Ja japanijuttuja ei nyt oteta mukaan. Aasialaisen populaarikulttuurin ostaminen voi hyvinkin pelastaa pallomme.

Mikä meitä, ja Pajusta, vaivaa?

Helsingin Sanomat kirjoitti Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen ja paikallisten kauppiaiden järjestämästä tilaisuudesta, jossa otettiin voimakkaasti kantaa yksityisautoilun puolesta. Ensimmäinen reaktioni oli tuomita Pajunen ja esim. Stocmannin varatoimitusjohtaja Heikki Väänänen moraalittomia ja vanhanaikaisina saastuttajina. Pienen pohdinnan jälkeen aloin kuitenkin enemmän ihmetellä sitä, miksi Pajunen ja kumppanit olivat monessa asiassa oikeassa.

Pajusen ja kumppanit esittivät artikkelissa muutamia vahvoja perusteluja autoilun helpottamiseksi Helsingin keskusta-alueella. “Autoilevat ihmiset käyttävät merkittävästi rahaa”, Pajunen totesi. Totta. Auto ja auton hinta korreloi varmaan melkein tilastollisesti merkittävällä tavalla suomalaisen varallisuuteen, tuloihin ja kulutukseen. Toki tunnen monia nuoria kaupunkilaisia, jotka kuuluvat ehdottomasti keskivertoa vauraampaan kansanosaan, eivätkä silti halua ja tarvitse autoa. Mutta tämä fiksujen nuorten varakkaiden joukko taitaa kuitenkin olla vain se säännön vahvistava poikkeus.

Miksi suomalainen kuluttaa niin paljon rahaa autoon? Muistaakseni suomalainen kotitalous käyttää vuosittain autoon yli 1 kk:n palkat. Jotain on pielessä. Meiltä puuttuu esimerkit autottomasta menestyksekkäästä kaupunkielämästä. Jokainen tuntee sellaisia, mutta koko kansan julkkissuosikeissa ja esikuvissa heitä ei ole. Tarja Halonen kuittasi Megapolis2022-seminaarissa auton käyttönsä huumorilla. Antti Tuiskusta on tehty vihreän kuluttamisen symboli, mutta yllättäen keskeinen osa vihreää kuvaa onkin hybridiauto. Siis auto vihreyden symbolina, mitä ihmettä? Eduskunnan lähiaikojen vihrein tempaus on co2-päästöihin pohjautuva ajoneuvoverotus. Taas auton ominaisuudet vihreyden keskipisteessä.

Koko suomi tuntuu vähän säätävän autojensa ominaisuuksia voidakseen kuitata sillä ilmastomuutoksen. Ajetaan vanhaan tapaan autolla. Pääasia, että auto kuluttaa muutaman kymmenyksen vähemmän polttoainetta kuin edellinen auto. Sillä selvä sanoo suomalainen.

Pajunen ja kumppanit pelkäävät koko keskustan kuihtuvan haamukaupungiksi, jos autoilu keskustaan vaikeutuu ja autoilevat ihmiset siirtyvät kauempana oleviin kauppakeskuksiin. Tässä on toinen asia mikä pistää miettimään.

Kauppakeskukset ovat jopa keskustaa enemmän keskittyneet tavaroiden kauppaamiseen ja yleiseen shoppailuviihtymiseen. Kauppakeskukset ovat vain tavaroita, tavaroita, tavaroita ja ostamista, ostamista, ostamista. Kauppakeskusten kaupat ovat kohtalaisen hyviä. Mutta palvelut ovat niissä toisarvoinen asia. Kauppakeskusten kahvilat ja ravintolat eivät missään nimessä vedä vertoja keskustan vastaaville, saatikka kauppakeskusten kauneushoitolat, kampaajat ja taidegalleriat. Jos Pajunen ja muut asiantuntijat pelkäävät ihmisten katoamista keskustoista kauppakeskuksiin, niin myös keskustan pitää olla todella kauppa- ja shoppailuvetoinen. Eihän tuo siirtyminen muuten olisi varteenotettava huolen aihe. 

Miksi pääkaupunkiseudun ihmiset ajattelevat Helsingin keskustaa ja vapaa-aikaa noin shoppailupainotteisesti? Eikö Helsingin keskusta voisi olla kiinnostava ja ihmisiä magneetin lailla vetävä alue ilman shoppailuakin? Haluaisin nähdä Helsingin jonkinlaisena kahvilapääkaupunkina. Tai tapahtumapääkaupunkina. Haluan nähdä miten ihmiset valuisivat vapaa-aikanaan keskustaan vaikka eivätkä menisikään mihinkään kauppaan. Sen sijaan he istuisivat muutamassa kahvilassa, kuuntelisivat musiikkia ja katsoisivat erilaisia esityksiä ja muuta toimintaa.

Ongelmana on siis se, että suomalaiset ovat autohimoisia ja shoppailuhimoisia. Helsingin ja keskusta-autoilun kannalta nuo asiat muuten kulkevat ainakin osittain käsi kädessä. Jos joku lähtee vaikka Jollaksesta, Kauniaisista tai Vuosaaresta keskustaan, niin auto on yllättävän kiinnostava vaihtoehto aina kun tietää paluumatkalla kantavansa muutamaa isoa kassillista kaupasta ostettuja uusia ostoksia. Ilman isoja ostoskasseja sen auton voisi helpommin jättää kotiin ja lähteä keskustaan julkisilla kulkuvälineillä.

Pajunen oli siis tavallaan oikeassa. Silti kritisoisin Pajusta hieman. Vaikka asiat nyt olisivat noin, niin olisiko kaupunginjohtaja voinut moraalisena esikuvana ottaa vahvemmin tulevaisuuteen suuntaavan näkökannan tähän autoiluasiaan? Silläkin uhalla että näkökanta olisi tuntunut nyt 00-luvun lopulla epärealistisemmalta? Pajusta olisi tarvittu siihen, että keskustasta rakennettaisiin muutakin kuin shoppailukeskusta.

Kodin turhin esine

Mikä esine kotonasi on kaikken harvimmin käytössä? Minulla on muutamia ihan laadukkaitakin harrastusvälineitä, joita en ole käyttänyt moneen vuoteen. Sama pätee muutamiin työkaluihin. Silti antaisin turhimman esineen kunniamaininnan juhla-astioille.

Olen muutamien kavereiden kanssa käynyt keskustelua juhla-astiastoista ja niiden merkityksestä. Hämmästyttävää, että melkein kaikilla tuntuu sellaisia olevan. Laadukkaiden astiasarjojen antaminen lahjaksi omille lapsille, sukulaislapsille ja kummilapsille taitaa olla Suomessa aika vakiintunut perinne. Jos joku on välttynyt niiden saamiselta ylioppilasjuhlistakin, niin viimeistään häissä ne sitten tulevat kaappien täytteeksi. Silloin niitä jopa toivotaan kun kuvitellaan, että perhe-elämä yllättäen räjäyttää tarpeen pitää yli 8 hengen juhlapäivällisiä. Eikä mitään muuta osata toivoa kun tuo on niin vakiintunut perinne.

Juhla-astiastojen perinteessä on hienoa laadun arvostaminen. Suomessa Iittala, Arabia ja Hackmann dominoivat tätä businesta ja hyvä niin. Laatu on aina tervetullutta!

Huonoa tässä perinteessä on todellisen käyttötarpeen radikaali yliarvioiminen. Kärjistäen voisi väittää ettei kukaan tarvitse kokonaista yli 6 hengen astiastoa. Sitä suurempi vierasjoukko on niin harvoin kylässä, että erikoistilanteeseen ehtii järjestää jostain lainaksi puuttuvat astiat . Tai vieraat itsekin tajuavat tilanteen harvinaisuuden ja ymmärtävät ettei kaikille löytynytkään ihan samanlaisia lautasia, laseja ja haarukoita. Tarjottu ruoka ja juoma maistuu kyllä vaikka porukalla olisi hieman erinäköiset astiat ja osalla ne olisivat sitä arkimalliakin.

Mutta miten tämä ongelma välitetään? Jotenkin pitäisi saada ihmiset helpommin lainaamaan toisilleen astiasarjoja. Jos sinulla on jotakin Iittalan tai Arabian sarjaa 6 tai vain 4 paria niin sen pitäisi riittää. Sillä pärjää normaalin arjen ja muutaman kaverin vierailun. Mutta vielä parempaa olisi jos tietäisit lähimmän naapurin jolla on samaa sarjaa toiset 6 tai 4 paria. Toistenne sarjoja täydentämällä selviäisitte kaikista kutsujen järjestämisistä. Ajatelkaa mikä määrä suomalaisista keittiöistä säästyisi tilaa jos astiastoja ei olisi nykytyyliin ylimitoitettu?

Ja jos keskikaljan myymistä mäyräkoirissa vaikeutetaan määräalennuksia poistamalla niin samalla tavalla Iittala, Arabia ja Hackmann voisivat lopettaa astioiden pakkaamisen ylisuuriin kokonaisuuksiin. Kaikki astiat yksittäismyyntiin ja pareittain myyntiin samalla yksittäishinnalla kuin siinä liian isossa haarukkasixpackeissa.

Halvin mahdollinen vuokraesine

Usein esineiden vuokraaminen kohdistuu lomamatkoille. Matkakohteessa vuokrataan ashuinhuoneet, auto ja mahdollisesti harrastusvälineitä. Kaikkea isoa ja kallista saa periltä vuokrattua eikä niitä voisi Suomesta lomakohteeseen kuljettaakaan.

Olimme jonkin aikaa sitten lomalla. Äsken maksoin vapaaehtoiset lentomaksutkin, eli loma on enää lämmin muisto. Lomalla totesin, että joskus olisi kiva pystyä vuokraamaan jotain tosi pientä ja halpaa. Meidän matkakohteessa oli lämpimiä hiekkarantoja ja mukana pikkulapsi. Hiekkalinnan rakennusvälineiksi käyvien lapioiden ja ämpärien hankkimiselta ei siis voinut tai osannut välttyä. Ja kyllä noita lapioita ja ämpäreitä kaupoista myytiinkin. Melkein jatkuvasti joku turistiperhe kantoi kaupasta ulos upouutta muovikasaa.

Arvatkaa mitä tapahtuu liian usein matkalla ostetulle lasten hiekkarantamuovikasalle? Niitä näkyy roskiksien lähellä, rannoilla, parkkipaikoilla ja vielä lentokentälläkin hylättyinä. Halpaa muovia kohdellaan kuin kesäkissoja. Sillä erolla, ettei mikään järjestö niitä pelasta, vaan ne pysyvät heitteillä ja dumpataan jossain vaiheessa kaatopaikalle.

Mistä tämä johtuu? Muovilelut hiekkarannalle ovat niin halpoja ja isoja, ettei niitä viitsi ottaa kotoa mukaan lomamatkalle. ‘Ei nää oikein mahdu matkalaukkuun, ja periltä saa hienommat muutamalla kympillä’, kuuluu monessa perheessä pakkauksen yhteydessä. Samasta syystä ne dumpataan perillä. ‘Ei näitä jaksa raahata, kotona on melkein samanlaiset, eikä nää maksanut kun reilun kympin.’

Jos joku perustaisi vuokraamon lasten hiekkalapioille ja hiekkaämpäreille, niin konkurssi olisi taattu. Erilaisine järjestely- ja pyörityskuluineen viikon vuokraus tulisi maksamaan esim. 8 euroa. Sen hintaiseksi tulee helposti halvinkin mahdollinen vuokraesine. Vieressä kauppias myisi uutta settiä omaksi 10 eurolla. Perusturisti päätyisi takuuvarmasti ostamaan uuden. Emme ole valmiita ajattelemaan ympäristönäkökulmia ja jakamista ellei sillä säästä isoja rahoja. Muutaman euron tähden emme vaivaudu. Vaivattomuus ja omistamisen halu ajaa ympäristön yli.

Toivottavasti joskus muutumme! Toivottavasti joskus vaivaudumme vuokraamaan sellaisiakin esineitä, jotka ovat naurettavan halpoja ostaa ja suhteellisesti laskettuna naurettavan kalliita vuokrata. En halua enää katsoa lomallani kuinka monta tonnia turhaa muovia kulkeutuu aivan liian lyhyellä elinkaarella etelän lomakohteen lelukaupoista lähellä oleville kaatopaikoille. Saahan siitä moni rantakauppias toimeentulon, mutta saman toimeentulon voisi varmasti saada kestävämmälläkin tavalla.

Kuinka halvan ja mitättömän esineen sinä olisit valmis vuokraamaan välttääksesi turhaa ostamista ja uudistuotantoa? Missä kulkee raja vuokraamisen lisääntyneen vaivan, vähäisen säästyneen rahan ja uuden ostamista tukevan omistamisen statuksen kentässä? Onko ympäristönäkökohdilla mitää arvoa kun vertaillaan halvan muoviesineen ostamista ja vuokraamista?